71kuukautta elämästä imettäjänä. Näinkö se loppuu?

Näinkö se ois nyt loppu. Mun imetystaival. 
Pieni juttu maailmalle, iso juttu mulle. 
71 kuukautta mun elämästä, 5v 11kk, 5 lasta. Aikani alkukantaisena "emona". 

Vielä hetki sitten mä imetin Mimosaa muutaman kerran vuorokaudessa lähinnä yöaikaan ja aamuisin, Mimosa nukkui meidän kanssa perhepedissä ja oli ihan luontevaa siinä samalla antaa hörppyä jos tarvis. Nyt Mimosa on siirtynyt nukkumaan omaan sänkyyn joten imetys on pikkuhiljaa hiipunut itsestään. 
Nyt ollaan tilanteessa että tissiä lutkutetaan pienenä läheisyys tankkauksena n. kerran päivässä, joskus voi olla päivä välissä että tankkaus unohtuukin.
Mä luulen että Mimosa ei enää montaakaan tippaa sieltä kerrallaan ryystä mutta lussuttais mielellään sen pienen hetken, ihan vaan koska se on hänen mielestään kivaa. Hymyilee, kihertelee, maiskuttelee ja sanoo namnam, ihanaa tissiä.

Mä oon pohtinut itekseni että kumpi meistä tässä imetyksessä on oikeesti enemmän koukussa, minä vai Mimosa? Varmasti minä. Huomaan että oon jopa jonkun verran pettynyt kun Mimosa ei enää malta olla rinnalla niin kauan että maito alkaisi herua. Eikä tässä nyt oikeesti ole varmaan mitään järkeäkään enään. Voidaanhan me halia ja lötkötellä muuten vaankin. 

Mä kirjoitan tän postauksen sen takia, että itse ymmärtäisin että tämä on nyt tässä. Mimosaa ei enää kiinnosta saada rinnasta maitoa, enkä viitsi nyt minään hetken huvituttinakaan alkaa olla. 
Mun täytyy nyt vaan hyväksyä että yksi virstanpylväs on nyt ohitettu, yksi portti takanani suljetaan.

Kun pistän silmät kiinni, muistan vielä ne imetyksen ensihetket, synnytyssalissa, kaikkensa antaneena.
Uusi elämä sylissäni, pieni ja avuton, vaativa, niin minusta riipuvainen. 
Lämmin pehmeä vauvan iho, utuiset silmät, hapuileva katse, rintaa rapsivat pienet kynnet.
Uusi ihminen, oma vauva, minun kaikki.

Itkuhan tässä tulee. 

Terkkuja
Nadja