Kauan kadoksissa ollut unelma! Nyt taas muistan mitä mä oikeesti halusin..

Jos te nyt pääsisitte lukemaan omia kirjoituksianne ala-aste aikaisten kavereiden ystäväkirjoista niin muistatteko yhtään mitä olisitte kirjoittaneet haaveammatin kohdalle? Oliko joku yksi, esim kampaaja tai lääkäri tai kaupantäti mikä ois aina toistunut vuodesta toiseen vai vaihtuiko ammattihaaveet päivän ja fiiliksen mukaan?

Jos lukisitte ala-asteikäisen Napasen kirjoituksia, haaveammatin kohdalla lukisi aina näyttelijä tai laulaja.(Tai joo, kerran 10-11-vuotiaana kirjoitin lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, mutta se oli semmonen hetken hairahdus :D ) Mä olin semmonen lapsi joka oli aina pää kolmantena jalkana änkeemässä itseään kaikkiin näytelmiin, kuoroihin, esityksiin, kilpailuihin, ihan kaikkeen missä sai ees jollain tapaa olla esillä. Varmaan jopa ärsyttävyyksiin asti :D Mutta olin semmonen reipas ja itsevarma niin kyllä mut aina iloiten mukaan otettiinkin kaikkiin projekteihin (tai ainakin mä luulin niin :D).

Mä olin niin varma siitä että musta tulee oikeesti näyttelijä tai jonkin sortin taiteilija että en nähnyt edes mitään muita vaihtoehtoja, eikä mun haaveissa ollut yhtään mitään utopistista. Musta tulee taiteilija ja piste, helppo nakki, peace of cake.
Mä teinkin töitä haaveiden eteen ja yläasteella vielä valitsin valinnaisaineiksi tanssia ja ilmaisutaitoa, kunnes sitten jonain päivänä hokasin et eihän se ookkaan mitenkään sanottua että musta oikeesti vois tulla jotain semmosta mistä haaveilin. Mun kaveriporukassa ei ollut muita joilla olis ollut samankaltaisia haaveita ja yleensäkkin kaikki taiteelliset tai teatterista kiinnostuneet leimattiin ihmehipeiksi, ja niitä pidettiin outoina ihan suoraan sanottuna. Mä en halunnut olla outo, ja pikkuhiljaa omat haaveet ja unelmat vaan kuoli pois. Amikseen mentäessä mä en enään uhrannut pienintäkään ajatusta mun suurimmalle haaveelle. Sitä ei enää ollut. 

Perhana. Mä oon tänä viikonloppuna herkistynyt ajattelemaan mun menetettyä unelmaa, ja funtsinut että voi paska kun joku, JOKU olis vaan tullut sanomaan mulle että älä luovuta, älä mee virran mukana. No turha sitä on enään itkeä.
Mut mä haluaisin jollain asteella herättää mun haaveet henkiin. Mitä se vois olla? Ehkä jotain kurssia, tai harrastajateatteria? En ole vielä ehtinyt oikeen tutkia mitä kaikkia mahdollisuuksia on harrastaa esim teatteria , näin aikuisena, mutta kyllä mä jotain keksin. Mä haluan elämässä heittäytymistä ja luovia ihmisiä mun ympärille, haluan kokeilla omia rajojani ja mihkä mun rahkeet riittää. Keep on dreaming <3 Niin mä teen nyt <3

Kuvat Norudemu

Onko teillä jotain jo unohtuneita tai kuihtuneita haaveita, joita kaivelemalla voisit ehkä löytää taas palan omaa itseäsi? Semmosia vaikka juurikin lapsuusiän unelmia jolloin vain taivas oli rajana ja joihin "todellinen maailma" ei ollut vielä päässyt puuttumaan? Mä olen ihan yllättynyt kuinka herkäksi tämä funtsailu on mut vetänyt.. Isoja asioita <3 Mutta uskon että vähän "repimällä" oppii taas tuntemaan itseään paremmin.

ps. jos ootte missanneet ihanan Taikalinnan talvihattuarvonnan, niin Täällä <3 ehdit vielä osallistua! Arvonta päättyy tänään sunnuntaina klo 22.00!

Terkkuja
Nadja

12 vuotta sitten.. Synnytystarina!

Tänään on meidän ihanimman Maijan suuri päivä <3 Aamu alkoi onnittelulauluilla (suomeksi, englanniksi ja Seikkailija Doran tyyliin)  ja päivänprinsessa sai aamiaisen vuoteeseen. Syntymäpäivälahja on vielä postipojan laukussa matkalla Vaasaan, mutta pikkulahja annettiin tietysti aamulla jo, eihän synttärit ois mitään ilman aamulahjaa! Aamulahjaksi Maija sai Nivean perinteisen Creme- voiteen ja pari erilaista xylitol-purkkapakettia. Postista saadaan toivottavasti tänään noutaa Arenan pinkki säilytyspussukka uimarin tarvikkeille, Prinsessan itsensä valitsema :)

12 vuotta sitten.. Olin maailman onnellisin parin tunnin ikäisen tyttövauvan äiti <3 

Edellisenä päivänä kävin Vks:n synnärillä pyörähtämässä kun oli niin tuskainen olo ja kova selkäkipu. Supistuksia ei ollut juurikaan, mitä nyt jotain harjoitussupistuksia. Laskettuun aikaan oli vielä 3 päivää mutta oloni varsin malttamaton! Sisätutkimus tehtiin ja kohdunsuu oli 3cm auki ja kanava lähes hävinnyt.. Kotiin saatiin kuitenkin lähteä koska synnytys ei ollut käynnistynyt. Rasmus laitettiin hoitoon koska itsellä oli semmoinen olo että kyllä tässä nyt ollaan synnyttämään lähdössä!

Äitini oli synnytyksessä tukihenkilönä, joten mentiin mummilaan yöksi. Illalla käytiin vielä kävelylenkillä ja muistan kuinka koitin tsempata, nostin polvia kohti taivasta ja marssin reippaana, mummi koutsas hienosti!

Illalla ei kuitenkaan tapahtunut mitään edistystä, ei mitään supistuksia ja meninkin nukkumaan surun murtamana, ei se lapsi syntyis ikinä!! (eipä tietenkään!!) 

Heräsin n. 4.30 supistukseen. Heti semmoseen kunnolliseen että tiesin synnytyksen alkaneen! jeee!! Herätin mummin joka alkoi suunnittelemaan kävelylenkkiä ja jalkakylpyä.. Noh, kävelystä kieltäydyin (onneksi, ei siitä ois tullut yhtään mitään!) jalkakylvyn suostuin ottamaan ja lakattiin "synnytysvarpaat" , punaiset tietysti <3  n. 5.30 olo oli sen mukainen että josko vaan lähettäis "näytille" :D Automatka sairaalaan oli tuskallinen, huono asento penkillä ja n. 4min välein tulevat minuutin kestävät supistukset oli aika puosta. Muutama irvistys tais päästä .. Matkalla soi radiosta Anssi Kelan biisi :1972, ja sen biisin kuullessani tulee aina mieleen tämä unohtumaton automatka <3

Sairalaan päästyämme jouduimme odottelemaan odotushuoneessa jonkun aikaa ennen tsekkaukseen pääsyä.. Raastavia minuutteja! 

Vihdoin pääsin käyrille ja kello oli n. 6.30. Kohdunsuu oli auki 6cm, ja synnytys täydessä käynnissä. Muistan pyytäneeni heti jotain puudutetta mutta kätilö naurahti että eipäs nyt hosuta..

Siirryimme synnytyssaliin klo 7 aikaan ja jäimme odottelemaan kalvojen puhkaisua sekä kuohdunkaulanpuudutetta. Kalvot puhkaistiin n. klo 7.45 ja samaan hengenvetoon kätilö toteaa että ei tänne enää saa puudutetta laitettua.. NIIN JUST!! Pieni murentuminen ja nopea itsensä kasaus.. Mennään luomuna sitten, ei paljon muukaan auttanut :D 

Kätilö pyysi minua nousemaan seisaalle että vauva laskeutuu kunnolla ja siinä rehkin itseäni pystyasentoon (supistukset tulivat niin tiheästi että en osannut sanoa koska toinen loppuu ja toinen alkaa). Saman tien kun pääsin seisaalle alkoi jalat tärisemään ja tuntui että sieltä se nyt tulee.. 

Samanlainen rehkiminen takaisin synnytyspöydälle (oli muuten hankalaa!!) Ja sukista kiinni! Vajaan minuutin ponnistuksella oli syntynyt maailman kaunein mustahiuksinen tyttö, 3600g ja 49 cm rakkautta <3

Voi kun sen tunteen ja tilanteen ois saanut purkkiin talteen, maailman parasta, oma täydellinen tyttö rinnalla. Silmät sirrallaan ja suu supussa mua tiiraillen. Siitä se meidän yhteinen elämä sai alkunsa <3

"Pieni ruttuinen rääpäle rinnalla, yhteisen elämän alku ja juuri, 

Rääpäle on tehnyt äidin. Itselleen turvaksi, tueksi, elämän näyttäjäksi.

Maistellen, leikkien, tutkien. Sylissä, käsi kädessä elämän polkuja tallaten.

Äiti ja lapsi, toisiinsa luottaen"

Terkkuja
Nadja

Voi ne ihanimmat ystävät!!

Mä oon nyt taas miettinyt, nimittäin ystäviäni vuosien takaa, ihanasta nuoruudesta <3 Ja sitä kuinka tärkeitä he mulle aikoinaan olivat ja ovat edelleen, vaikka yhteyttä tulee pidettyä suurimpaan osaan ihan säälittävän harvoin, jos silloinkaan..

Oon perusluonteeltani hyvinkin sosiaalinen ja semmonen ihmisiä rakastava. Mut on todella helppo hurmata puolelleen, ja hurmoksesta melkeen vois puhuakkin kun mietin ystävyyssuhteitani taakseppäin vaikkapa lapsuuteen ja nuoruuteen.
Muistatteko sen tunteen kun alkas synkkaan jonku kaverin kanssa ja sitä aivan ihastu toiseen, juttua ja naurua riitti, mä oon oikeesti nauranut lapsena ja nuoruusaikoina niin hullun paljon! Pissat housuissa kieriskelly lattialla kun ei meinannut saada happea :D Semmosia naururemakoita tulee kyllä vieläkin mutta ei nyt ihan samassa mittakaavassa kuin joskus 14-vuotiaana  ;)

Olin myös aikamoinen kukasta kukkaan lentäjä, mulla ei koskaan ole ollut mitään yhtä porukkaa jonka kanssa olisin kasvanut ja hengannut koko elämän. Tykkäsin vaihtelusta kaikella tasolla, myös ystävyyssuhteissa. Ja saankin olla onnellinen että reilu kourallinen ystäviä on jäänyt nuoruusajoilta asti tähän päivään saakka.

En tiedä osaavatko nämä ihanat naikkoset edes ajatella että mä todellakin pidän heitä ystävinä edelleen, vaikka suurimman osan kanssa nähdään vain satunnaisesti kaupungilla ja tapaamisten välissä voi olla jopa vuosia. Mutta mun sydämessä on aina oma sopukka näille tyypeille <3 Joiden kanssa oon saanut kokea niin paljon hauskoja onnen hetkiä ja seikkailuja, oon saanut käydä heidän kanssaan läpi lapsuuden ja aikuisuuden välissä olevan vuoristoradan iloineen ja suruineen <3

Musta on ikävä kyllä tullut aika laiska yhteydenpitäjä, perhe ja lapset on tässä vaiheessa elämää haukanneet sen suurimman palan kakkua, mikä on tietysti ihan päivänselvää ja ymmärrettävää :) Ihailen ja välillä ihmettelenkin kuinka tuntuu että monilla riittää aikaa ja energiaa käydä harrastamassa, huolehtia perheestä ja kodista ja antaa vielä oma aika ystäville ja kavereille.

Tulevaisuudessa toivon ja odotan että aikaa ja viitseliäisyyttä riittää enemmän myös ystäville, sielunsiskoille , kaikille ihanille hömppäkaisoille ja pissaliisoille <3

Kaikki ystävät rakkaat jos luette tän, ootte ihania, onneksi olette olemassa, puss puss <3

Rakkaudella terkkuja
Nadja

Synnytystarinani 13 vuoden takaa

Tänään on meidän Rasmuksen päivä! Ihana esikoiseni syntyi aikalailla tasan 13 vuotta sitten Vaasan Keskussairaalassa.

Halusin mennä muistoissani taaksepäin ja päästä hetki hetkeltä kiinni siihen maailman ihanimpaan, mullistavimpaan hetkeen <3

13 vuotta sitten, minä 20-vuotias Nadja heräsin äidin luona klo 05.00. Tiesin heti että "tää on nyt sitä". Supistukset tuntuivat alaselässä kiristävinä, sykkivinä ja aaltomaisina. 

Olin niin onnellinen jokaisesta supistuksesta joita kellotin keittiön seinäkellosta. Kyllä vaan, kuin oppikirjoista viiden minuutin välein n. 40 sekunttia kerrallaan. 

Siistii! Tästä alkais mun elämän mullistava päivä! Supistukset olivat todella säännöllisiä ja kuljeskelin koko aamupäivän ympäri kämppää, supistusten tullessa menin kontalle ja pyöristin selkää, se helpotti ja tunsin olevani hyvä ja aktiivinen synnyttäjä :) Olin tilanteen herrana :)

Klo 12 aikaan päätettiin äidin kanssa että lähdetään Vks:ään tsekkaamaan tilanne. Ja siis tosiaan mulla oli äiti synnytyksessä tukihenkilönä. Se tuntui silloin parhaalta ja luontevimmalta ratkaisulta. 

Sairaalaan mentiin iloisin avoimin mielin. Pysähdyttiin vielä matkalla ostamaan Menthoksia "synnytyskarkeiksi" :) Oli muuten ihan kiva kun sai synnytyksen lomassa vähän imeskellä raikkaita karkkeja!

Sairaalaan tultaessa olin 2cm auki ja kohdunkaula kokonaan hävinnyt. Muistan odottaaneeni enemmänkin "tulosta" mutta tästä olis hyvä jatkaa :)

Päästiin heti synnärin puolelle ja kivunlievitykseksi valitsin ammeen. Se oli ehkäpä ainut asia jota olin etukäteen suunnitellut synnytystä varten. 

N. tunnin verran jaksoin köllötellä lämpöisessä ammeessa, mutta lopulta tuli supistuksista ja liian lämpimästä vedestä (Säädin sitä itse lähes kuumaksi) huono olo. 

Tässä vaiheessa alkoi olla jo tukala fiilis ja kun kätilö kertoi kohdunsuun olevan 5cm auki ja ehdotti kalvojen puhkaisua + kohdunkaulanpuudutetta, olin hyvinkin vastaanottavainen :)

Kalvot puhkaistiin saman tien ja samaan hengenvetoon kätilö totesi että saapi nähdä onnistuuko puudutteen laitto! Kohdusuu avautui siinä  rytäkässä heti 8 cm:iin. 

Pikkasen muistan hätääntyneeni, ei jumaleissön!! äkkiä nyt ne piikit sinne vaan!!

Puudute onnistui ONNEKSI täydellisesti, Mikä autuus ja ihanuus, ei mitään kipua! Tunsin vain kun vatsa kovettui tasaisesti.

Muistan pyytäneni kätilöltä ruokaa, hän kohteliaasti tokaisi että nyt et kyllä ehdi syömään :D Mutta hän kipaisisi vessassa ja sen jälkeen katsottaisiin saako alkaa valmistella ponnistusvaihetta.

Juuri kun parka pissahätäinen kätilö oli astumassa ulos salista tunsin että nyt "se" vaan tulee! Jos ihmisen ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin voisin veikata että tämä <3nainen<3 oli jopa näreissään :D Mutta minkäs sille voi! 

Ei muuta kuin sukanvarsista kii (niistä ihanista sairaalan lötkösukista) ja ponnistamaan. 

Tää oli mulle ehdottomasti synnytyksen tukalin vaihe, pieniä perkeleitä pääs kyllä suusta ja viimeisenä muistan huutaneeni että nyt lähtee taju.. 

(klo 17.05 ) Ja siinä se sitten oli <3 <3 5minuutin ponnistuksen jälkeen maailman ihanin, täydellisin poika , 50cm ja 3660g täyttä rakkautta <3 

Olin ihan eufoorisessa epätodellisessa olotilassa, tästäkö tää nyt vaan lähtee rullaamaan?

"Ottaako mummi happee?" Kysyi avustava kätilö meidän lakananvalkeelta mummilta :D Tais olla koko toimitus rankempi tukihenkilölle kuin itse synnyttäjälle :) 

Selvisin kolmella tikillä ja synnytyksestä jäi kaiken kaikkiaan hyvä fiilis. 

MINÄ TEIN SEN!! Synnytin maailman suurimman ja rakkaimman ihmeen <3

"Pieni ruttuinen rääpäle rinnalla, yhteisen elämän alku ja juuri, 

Rääpäle on tehnyt äidin. Itselleen turvaksi, tueksi, elämän näyttäjäksi.

Maistellen, leikkien, tutkien. Sylissä, käsi kädessä elämän polkuja tallaten.

Äiti ja lapsi, toisiinsa luottaen"

Tämän päivän tunnelmia, mansikkatorttua ja päivänsankarin coolit lahjat ;)  

Terkkuja

Nadja