Elämä odottamista ja ohikiitäviä hetkiä!

"Ihmisen odottava elämä, odotan huomista, uutta seikkailua.
Odotan auringonlaskua, odotan lasten nauravia kasvoja.
Odotan pimeneviä syysiltoja, odotan käpertymistä kynttilän hämyssä.
Odotan ensilunta ja talven jälkeen heräävää luontoa.. Kesän vihreää, syksyn väriloistoa.
Odottavissa ajatuksissa pilvilinnoja, suuria haaveita ja unelmia.  

Ohikiitävät hetket.
Ohikiitävät auringonlaskut, ohikiitävät odottavat ajatukset, ohikiitävät pimeät illat, sumuiset aamut.
Ohikiitävät unelmat, toteutuneet haaveet, ilonpilkahdukset, riemunkiljahdukset, onnenkyyneleet.

Elämää odottaen 
Aamulla odottaen iltaa, illalla odottaen uutta aamua."

Mä istuin eilen bussissa kun kirjoitin tuon runon. Nyt on taas yksi odotus saatu päätökseen. Leirikoulua lapset olivat odottaneet monta vuotta, ja nyt muistoja rikkaampana palasivat kotiin. Aivan upeita hetkiä on saatu vangittua kameralla, mutta kaikista parhaimmat hetket löytyy sydämestä <3

Sanoin leikilläni että nyt on leirikoulu käyty ja seuraavaksi saakin alkaa odottaa joulua! Se sai mut miettimään, että tätäkö tää elämä on?
Odottamista ja ohikiitäviä hetkiä, hopeareunaisia muistoja <3

Terkkuja
Nadja

Äidiksi 20-vuotiaana (vai 30-vuotiaana?)

Kun aloin odottamaan esikoista olin 19-vuotias nuori nainen.

Uskon että monen mielestä ( no hard feelings!! :D ) en ollut kypsä äidiksi. Jonkun mielestä saatoin olla jopa tytönheitukka joka hätinä osaa pitää huolen itsestään, saatika sitten toisesta ihmisestä.

Positiivinen raskaustesti ei oikeestaan pelottanut mua tippaakaan. Mä näin sen vain ja ainoastaan maailman parhaimpana ja ihanimpana asiana. En pätkääkään miettinyt sitä etteikö minusta olisi äidiksi, tiesin että on! Raskautta edettiin päivä kerrallaan eteenpäin ja nautin olostani, kasvavasta vatsasta ja kaikesta tulevasta ihanasta <3 Edes synnytystä en osannut missään vaiheessa jännittää, odotin vain iloisena ja luottavaisena että kaikki varmastikkin menee hyvin. 

Synnytys sujui hyvin ja vauva-arkikin lähti rullaamaan omalla painollaan. Rankkaa se oli mutta niin olin ajatellutkin sen olevan. Rakkaus omaa, maailman täydellisintä vauvaa kohtaan auttoi jaksamaan päivästä toiseen <3 Uudenlainen elämä oli alkanut ja nautin siitä täysin rinnoin, en muista että mulla olisi ikinä ollut mitään kaipuuta taakse jääneisiin nuoruusvuosiin, olin vain onnellinen että ne oli takana ja kaikki ihanuus äitinä edessä :D

Tässä kuvassa olen rv 36 <3 Oli niin ihana kasvatella vatsaa (ja koko kroppaa :D ) , raskauskiloja sain kaahittua reippaat 30kg!! Mutta se onkin jo toinen stoori :D <3 

Jos ajattelen että olisin saanut esikoiseni 30-vuotiaana, niin suurin ero olisi ollut mahdollisesti iän mukana tuoma "huoli ja pelko" tulevasta ; mitä jos kaikki ei menekkään hyvin? mitä jos synnytyksessä sattuu jotain? entä jos lapsi onkin sairas? Vaikka en todellakaan ole perusluonteeltani mikään "pelokas pessimisti" , niin on sitä oppinut sen verran nöyräksi elämässä, että mitään ei pidä enää itsestäänselvyytenä. 

Mitään asiaa tai valintaa en tekisi toisin. Niin odotusaikana kuin vauva-arjessakin (suurinpiirtein :D )  kaikki mitä tein kaksikymppisenä, voisin tehdä myös tänä päivänä. 

Kaikki naiset  joutuvat/saavat kasvaa äideiksi, oli esikoistaan odottava sitten 20 tai 40-vuotias. Se on ehkäpä maailman ihanin, antoisin ja rankin kasvu naisen elämässä. Itse olen vain ja ainoastaan tyytyväinen että sain kokea äidiksi tulemisen ihanuuden jo kaksikymppisenä. Se sopi mulle aivan täydellisesti :)

Mitä mieltä te olette, onko olemassa hyvää tai oikeaa ikää tulla äidiksi?

Terkkuja

Nadja