Aamut on ihania ja lihavat on lepposia? Noot!!

Mikä siinä on ku joskus vaan ketuttaa?
Ihan huippu tilanne kehkeytyy kun ketutus alkaa heti yön/aamun tunneista kun 2vee naikkonen hyppööttää huoneessaan ja vaatii erilaisia palveluksia _yöllä_ .. Toki siirtyi viekkuun nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen aamua, mutta kun ei siinä vieressäkään meinaa nukkua hyvin!
Aamu alkaa viiden nurkilla kun tuore viisvuotias havahtuu unestaan ja muistaa ihanat uudet lelut! Niillä on pakko päästä leikkimään _heti_ . Koitamme ottaa malttamatoman poitsun rivin jatkeeksi meidän sänkyyn, mutta siinähän se pyörii ja hosuu leikkien perään, ja oma ketutuskäyrä alkaa pikkuhiljaa nousta sopeville leveleille..
Lopulta täytyy antaa periksi ja päästää kakrut (liian aikaisin) leikkimään. J koittaa parhaansa mukaan lepytellä ja lohdutella hiljaisessa ketutuksessa kylpevää mudea, mutta siitähän se kattila vasta alkaakin kiehua! Ei mitään lääppimisiä ku antakaa mun nukkua!
Pikkaset rääkyvät ja taistelevat ihanista uusista leluista. Toinen kaahii kaikki lohikäärmeet ja hämähäkit itselleen ja toinen räkä poskella huutorääkyy karvasen, vilkkuvan, vipeltävän hämähäkin perään..
Yhdellä koululaisella on hanskat hukassa ja toiselle saa karjua kitarisat punasena herätystä, eikä siltikään meinaa "muka" herätä.
Sit vielä sopii lisätä että itellä on korvat ja pää täynnä räkää, semiturvonnut ja jokseenki ällöttävä olo, niin johan tässä on keitto keitettynä <3 Täälä sitä siis ryvetään filttejen alla ja lumityöt kovasti huutelis ulkosalla :P Ehkäpä siinä lunta lykkiessä pääsee enimmät höyryt ilmoille ? :D


Mitenkäs teidän aamu?


ps. Positiivista on että mun korvat on oikeesti niin tukossa että en kuule kovin hyvin, joten nää pikkasten räkäposkihuutorääkymiset ei aiheuta silleen suurempia korvavaurioita, tai sit en vaan huomaa sitä :D


Lepposampia terkkuja
Nadja

Aikuisen uhmaikä?

Mä oon pitänyt mua itseäni aina suht helppona, tasaisena ja norrmaalina (joo kuuluu olla kaks ärrää) ihmisenä. Ja siis tarkoitan norrmaalilla nyt semmosta mun mittapuissa normaalia, mitä normaali nyt oikeesti onkaan, sitä ei tarina kerro! Mut nyt tässä oikeestaan aika lähiaikoina olen alkanut huomaamaan mussa jokseenkin itelleni vieraita piirteitä. Kuten vaateliaisuus, tinttapöksyisyys ja hermopinkeys yms. Ilmenee lähinnä siinä että tinttailen lähinnä J:lle ja vaadin häneltä aika paljon, varmaan liikaakin. Ja jos kaikki ei mene niinkuin olen suunnitellut niin aloitan tinttailun. Ja lopulta saan tahtomani läpi. Sitte niin. Mun mielestä suht helppoa mutta oonko mä oikeesti J:lle vaikee??

Sitten toinen juttu, liittyen tähän "tasaisuuteen" Mä olen monen mielestä ja myös itseni mielestä tietyllä tapaa tasainen ja rauhallinen. Mutta nyt mä olen selvästi alkanut huomata enemmän tuommoista aaltomaista liikehdintää mun fiiliksissä. Esim saatan olla välillä, yleensä pahimmillaan/parhaimmillaan aamuisin, täynnä ideaa ja inspistä, voisin tanssia ripaskaa keittiönpöydällä ja tehdä suursiivouksen vaikka pieneen kylään. Sit taas on niitä päiviä kun kaikki vastustaa heti aamusta ja olsin valmis muumioitumaan vaikka loppuelämäksi, tai ainakin loppupäiväksi :D

Tää tämmönen fiiliksien aaltoilu (onneksi näitä muumiopäiviä ei ole ihan alvariinsa!) heijaistuu myös tätä mun rakasta blogia kohtaan. Yhdessä hetkessä voin tuntea olevani ihan surkee  ja riittämätön, kysyn itseltäni että "Miks mä muka teen tätä?" "Ketä muka kiinnostaa mun jutut!!??" ja seuraavassa hetkessä taas olen niin innoissani kaikista ihanista kommenteista mitä saan (kiitos ihanat siitä <3 ), innoissani kirjoittamisesta ja kuvailuista ja tulevista tempauksista :)

Onneksi vähintäänkin 90% päivistä on näitä hyviä, ja olen ns norrmaali :D Ja nää paskapäivätkin oon oppinut jo tunnistamaan, ja lohduttaudun sillä että huomenna on taas parempi päivä ja ajattelen asioista erilailla.
Onko muita aaltoilevia tyyppejä? Tai kuuluuko tää nyt johki kehitysvaiheeseen? "Siirtyminen nuoresta aikuisesta keski-ikäiseksi", hihii, oiskohan mulla jonkin sortin uhmaikä? 

Alla olevasta videosta pääset katsomaan mitäs luurankoja löytyy Napasen kaapista! OMG, paljastuksia luvassa siis ;D

Terkkuja
Nadja-Norrmaali

Lasten kasvatusta lempeästi

Usein mietin että kuinka minä kasvatan omia lapsiani? Mulla ei nimittäin koskaan ole ollut mitään "sotasuunnitelmia" tai mitää erityistä kasvatusmenetelmää jota noudattaisin. Meillä lapset ovat tempperamentiltaan ja luonteiltaan niin erilaisia että olen saanut kyllä (lähes) jokaisen kohdalla keksiä pyörän uudestaan, Ja tietysti kasvavat lapset ja eri ikävaiheet tuovat omat haasteensa. Tällä hetkellä meillä kasvatetaan taaperoita, esiteiniä ja murkkuja.

Ennenkaikkea arvostan lapsilähtöisyyttä kasvatuksessa. En sitä että lapsi saa määrätä ja olla kuninkaana, vaan enemmänkin niin että otetaan kasvatuksessa lapsen persoona, tarpeet, vahvuudet ja heikkoudet huomioon.  Aivan eri systeemit ja haasteet mulla on ollut esim 4-vuotiaan Maijan kanssa jos vertaa 4-vuotiaaseen Onniin. 

Jos nyt kuitenkin (ettei postaus veny turhan pitkäksi :)) kertoisin mun omat näkemykset pikkasten kasvatuksesta. Eli kuinka käytännössä Napanen toimii, kun ollaan 2- ja 4-vuotiaiden (tempperamenttisten tyyppien) kanssa liikenteessä?

-Ennemmin kuin annan jäähyä, otan syliin. Syli rauhoittaa ja sylissä on turvallista käydä läpi tilanne johon on pitänyt puuttua ja josta voisi koitua rangaistus. 

-Ennemmin kuin kiellän ja huudan  huoneen toiselta puolelta, menen lapsen luo, otan kädestä kiinni, ohjaan toisaalle. Mieluiten aina puhun kauniisti ja lempeällä äänellä, se rauhoittaa myös lasta. 

-En uhkaile turhia, vaan jos sanon esim että "Seuraavan kerran kun teet "niintainäin" niin lähdemme kotiin." niin kotiin lähdetään jos törppöillään. Yleensä ottaen tämmöiset lauseet ovat harvinaisia, en tykkää "uhkailusta", mutta joskus oon tähän turvautunut. Ja tosiaan ollaan lähdetty vaikka ei itseäkään ois ees huvittanut :D

-Tsemppaan lasta aina kun mahdollista, kehun ja kannustan. Positiivisuus ja kannustus hakkaa negatiivisuuden satanolla. Esim siirtymätilanteissa kannustaminen oikeaan suuntaan on vähintäänkin hedelmällistä.

-Silitän, halaan, pussaan, otan syliin aina kun lapsi sitä haluaa (ja välillä vaikkei niin haluaisikaan). Lapelle tuo turvallisuuden tunnetta kun leikin lomassa kulkee vaikkapa äidin ohi ja saa pienen paijauksen poskelle. Ja turvallisuuden tunnetta ei vaan voi koskaan olla liikaa.

-Vältän saarnaamista! Ai kamalinta mitä tiedän on saarnaaminen/paasaaminen pienelle lapselle. Asiaa vatvotaan ja väännellään ja käännellään suu vaahdossa, selitetään ja pajatetaan, torutaan ja ripitetään.. Mun mielestä riittää kun asian sanoo selkeästi, lyhyesti ja ytimekkäästi. Niin että pointti menee oikeasti perille.

-Tarvittaessa lapsen pitää osata pyytää anteeksi, sen vaadin.

-Pitää osata totella aikuisen sanaa (turvallisuus ja käytösasiat)

Ettei nyt ihan överiksi menisi, niin kyllä myönnän että välillä menee pinna poiks, ja silloin heläjää ikkunat jos tämän mamman saa suutuksiin asti. Ihmisiä me kaikki onneksi vaan ollaan <3 

En usko vapaaseen kasvatukseen mutta lempeään kylläkin <3

Onko teillä jotain tiettyä kasvatustyyliä jota noudatatte? Osaatteko poimia mun tekstistä jotain yhtäläisyyksiä oman kasvatustyylin tai toimintatapojen kanssa? Vai menikö ihan  syteen ja saveen koko homma?

Terkkuja

Nadja

Ihan(a) kamala uhma

Vaikka tietää että se kuuluu asiaan, on ohimenevä vaihe ja  on kehityksen kannalta jopa tärkeää.

Vaikka tämän kaiken ymmärtää ja tiedostaa niin onhan se nyt ärsyttävää ja hermoja raastavaa! No joo joskus kyllä naurattaakin :D Mutta silloin kun se pistää ärsyttämään, niin se TODELLA ottaa kupoliin :P Nimittäin uhmaikäisen lapsen uhmakohtaukset <3 !

Omasta mussukasta, aurinkoisesta kullanmurusta voi kuoriutua ilkikurinen räkänokka, raivopäinen tavaroita paiskova monsteri tai huutopotkuitku-draamailija <3

Mä oon joskus oikein miettinyt että miksi lapsi haluaa "tahallaan" suututtaa vanhemmat, tehdä toiselle kiusaa tai tehdä jotain kiellettyä -> noin sata kertaa kiellettyä. Miksi pitää pyristellä niin hirrveesti vastaan? 

Ainhan kaikkeen löytyy syyt ja teoriat yms. olen lukenut aiheesta paljonkin mutta ei aina huvita tai EHDI miettiä teorioita. Tilanteet saattaa tulla ihan puskista ja olla yllättäviäkin ja siinä sadasosasekunnissa tulee vanhemman päättää kuinka tätä asiaa lähdetään viemään läpi fiksuna ja turvallisena aikuisena.

Näin söpöliinistä sydäntenmurskaajasta kuoriutuu tarvittaessa oikein uhmailijoiden kingi! Supermonsteri-Onni <3

Ja tämä kaunis päivänsäde onnistuu tuosta vaan järjestämään korvia huumavan konsertin <3

Tässä muutama oma "selvitymiskeino" :

-Jos mun pitää kieltää tai puuttua "tilanteeseen", pyrin aina menemään lapsen lähelle, jos mahdollista niin otan ihokontaktin (otan syliin tai pidän olkapäistä tms. ) ja aina katsekontaktin. Meillä ainakin on sen verran kovapäistä <3 porukkaa että huoneen toiselta laidalta huutelu ei auta yhtään.

-Jos lapsella on itkuparkutinttakohtaus, johon ei pysty tarjoamaan apua/helpotusta, annan lapsen itkeä itkunsa rauhassa. "Lopeta itku" "Ei saa itkeä" -hokemiset on ainakin meillä ihan turhia, siinä vaan suututtaa itsensäkkin. Jossain vaiheessa aina "itku on valmiiksi itketty" ja sitten voidaan rauhassa lohduttaa ja jutella asiasta <3

- Jos lapsi saa itkuparku-kohtauksen esim kaupassa, toimin ihan samalla tavalla. Nostan lapsen kärryihin ja saa siinä vollottaa jos vollotuttaa. Vollotuksen loputtua saa sitten halailla :)

-Jos huonoa käytöstä, uhmaamista, raivokaohtauksia tulee esim puistossa tai kyläreisulla, niin lähdemme kylmästi pois pelipaikalta. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin oman lapsen uhmakohtaus ja puoli puistollista pällistelijöitä ja väliin huutelijoita :D Vaikka hyvää tarkoittaisivatkin. Siinä vaiheessa on aina hyvä idea sanoa pikaiset heipat ja toivoa että ensi kerralla sujuu paremmin :)

-Koitan parhaani mukaan selvitä tilanteesta rauhallisesti ja kääntää vaikkapa mielenkiinnon tai puheenaiheen johkin ihan muuhun. 

Mimosan varoittava ilme.. "Älä ala mulle tai mä alan sulle" :D 

Kaikista kurjinta on jos itse menettää malttinsa. Niin käy varmasti ihan kaikille vanhemmille joskus ja omalta kohdaltani voin kertoa että kurkku suoranakin on tullut karjastua! Muutamatkin kerrat :P Varsinkin jos kaikilla lapsilla on yhtäaikaa joku hullusti, pienemmät kiukkuaa ja isommat riitelevät keskenään. Hohhoi :D 

Onneksi omat lapset on niin ihanan rakkaita että kiukku/uhmakohtaukset unohtuvat niin nopeasti kuin alkavatkin <3 Ja kaiken se äidin rakkaus onneksi kestää :) 

Uhmaiästä olen kirjoittanut aiemminkin, postauksen löydät: täältä <3

Millaisia uhmiksia teiltä löytyy? Entä teidän poppis-keinonne tilanteiden "selättämiseen" ?

"Syliin suurimpaan, mahtuu koko maailma
kaikki itkut ja halipuuskat
sydän sydäntä vasten, harmi katoaa halaukseen
Äidin syli, ihon pehmeys ja tuoksu, korvaan tuttu pupumpupm"

Terkkuja

Nadja

Erilaisia uhmiksia!

Meidän Mimosalla alkaa uhmaikä selvästi nostaa päätään. Yleensä sopuisa, ja herttainen tyttö saa semmosiakin monsterikohtauksia että korvatulpille olisi vähintäänkin terveydellistä käyttöä! 

Herttaisimmatkin tytöt saavat karjua ja ilmeillä maailmalle <3

Mimosan tapa kohdata pettymyksiä on siis korvia huumaava ja raastava itku. Esim. eilen illalla ulkona ollessamme Mimosaa olis kovasti kiinnostanut leikkiä parkkipaikalla. Useamman kerran ohjasin tyllerön takaisin pihaa kohti ja kerroin kuinka ei ole turvallista leikkiä autojen seassa. Lopulta siinä mentiin siksakkia pihan ja parkkiksen välissä kunnes lopulta nappasin Mimon kainaloon ja lähdin kuskaamaan sisälle. Siitähän RIEMU REPESI :P
Suoraa huutoa kesti n. 20min. Itkiessään Mimosa ei hyväksy lohdutusta, ei halua tulla syliin, ei pysty keskustella tms. Ainut keino saada tyttö rauhoittumaan on antaa hänen vaan itkeä. 
Tytön karjuessa valmistin iltapuuron ja välillä koitin hieroa sovintoa. 
Kun sain puuron jäähdytettyä, niin salamaniskusta Mimosa rauhoittui, tuli halaamaan ja alkoi reippaasti syödä puuroansa.
Tätä fröökynää on siis ihan turha yrittää lepytellä :D Hän tietää itse koska on itkunsa valmiiksi itkenyt ja that`s it <3

Tämä kuva napattiin noin 2 minuuttia leppymisen jälkeen <3 taas on kaikki hyvin kun on saanut vähän rääkyä :D <3

Rauha maassa, kaikki hyvin <3

Esikoisella oli aikanaan hyvin samanlainen tyyli draamailla. Muistan usemmankin kerran nämä "ihanat" kaupungilla saadut hepulikohtaukset :D Poitsu saattoi heittäytyä lattialle kun ei saanut tikkaria ja siinä sitten puoli kaupunkia vähintäänkin sai kuulla tästä kaltoinkohtelusta <3

Onneksi nämä kiukkupussit ovat sitten leppyessään TODELLAKIN leppyneitä, itku saattaa lennossa vaihtua nauruun :) Kutsutaanko heitä sitten vaikka tempperamenttisiksi ;) <3

Löytyy meiltä kotoa myös mököttäjää, mottaajaa, ja vänkäjaakkoa.. 
Pienet lapset kohtaavat useita pettymyksiä päivässä, ja kaikilla on omat keinonsa niiden selättämiseen. Aikuisen tehtäväksi jää olla lapsen tukena ja auttaa sekä ohjata oikeaan suuntaan parhaansa mukaan.
Toisen lapsen kanssa sitä saa tuntea onnistuvansa vanhempana mitä mainioimmin ja toisen lapsen kanssa koetellaan vanhemmuutta enemmänkin.

Tässä kuvassa mökönassu Onni <3 Onnia ei huvita mennä kauppaan, ei sitten yhtään!

Yhtä kaikki: Vaiheita tulee ja menee, välillä uhmataan ja kokeillaan rajoja, ja välillä on seesteisempiä kausia :) 
Se on elämää se ja hyvä niin <3

"Syliin suurimpaan, mahtuu koko maailma
kaikki itkut ja halipuuskat
sydän sydäntä vasten, harmi katoaa halaukseen
Äidin syli, ihon pehmeys ja tuoksu, korvaan tuttu pupumpupm"

Terkkuja
Nadja