Lasten kasvatusta lempeästi

Usein mietin että kuinka minä kasvatan omia lapsiani? Mulla ei nimittäin koskaan ole ollut mitään "sotasuunnitelmia" tai mitää erityistä kasvatusmenetelmää jota noudattaisin. Meillä lapset ovat tempperamentiltaan ja luonteiltaan niin erilaisia että olen saanut kyllä (lähes) jokaisen kohdalla keksiä pyörän uudestaan, Ja tietysti kasvavat lapset ja eri ikävaiheet tuovat omat haasteensa. Tällä hetkellä meillä kasvatetaan taaperoita, esiteiniä ja murkkuja.

Ennenkaikkea arvostan lapsilähtöisyyttä kasvatuksessa. En sitä että lapsi saa määrätä ja olla kuninkaana, vaan enemmänkin niin että otetaan kasvatuksessa lapsen persoona, tarpeet, vahvuudet ja heikkoudet huomioon.  Aivan eri systeemit ja haasteet mulla on ollut esim 4-vuotiaan Maijan kanssa jos vertaa 4-vuotiaaseen Onniin. 

Jos nyt kuitenkin (ettei postaus veny turhan pitkäksi :)) kertoisin mun omat näkemykset pikkasten kasvatuksesta. Eli kuinka käytännössä Napanen toimii, kun ollaan 2- ja 4-vuotiaiden (tempperamenttisten tyyppien) kanssa liikenteessä?

-Ennemmin kuin annan jäähyä, otan syliin. Syli rauhoittaa ja sylissä on turvallista käydä läpi tilanne johon on pitänyt puuttua ja josta voisi koitua rangaistus. 

-Ennemmin kuin kiellän ja huudan  huoneen toiselta puolelta, menen lapsen luo, otan kädestä kiinni, ohjaan toisaalle. Mieluiten aina puhun kauniisti ja lempeällä äänellä, se rauhoittaa myös lasta. 

-En uhkaile turhia, vaan jos sanon esim että "Seuraavan kerran kun teet "niintainäin" niin lähdemme kotiin." niin kotiin lähdetään jos törppöillään. Yleensä ottaen tämmöiset lauseet ovat harvinaisia, en tykkää "uhkailusta", mutta joskus oon tähän turvautunut. Ja tosiaan ollaan lähdetty vaikka ei itseäkään ois ees huvittanut :D

-Tsemppaan lasta aina kun mahdollista, kehun ja kannustan. Positiivisuus ja kannustus hakkaa negatiivisuuden satanolla. Esim siirtymätilanteissa kannustaminen oikeaan suuntaan on vähintäänkin hedelmällistä.

-Silitän, halaan, pussaan, otan syliin aina kun lapsi sitä haluaa (ja välillä vaikkei niin haluaisikaan). Lapelle tuo turvallisuuden tunnetta kun leikin lomassa kulkee vaikkapa äidin ohi ja saa pienen paijauksen poskelle. Ja turvallisuuden tunnetta ei vaan voi koskaan olla liikaa.

-Vältän saarnaamista! Ai kamalinta mitä tiedän on saarnaaminen/paasaaminen pienelle lapselle. Asiaa vatvotaan ja väännellään ja käännellään suu vaahdossa, selitetään ja pajatetaan, torutaan ja ripitetään.. Mun mielestä riittää kun asian sanoo selkeästi, lyhyesti ja ytimekkäästi. Niin että pointti menee oikeasti perille.

-Tarvittaessa lapsen pitää osata pyytää anteeksi, sen vaadin.

-Pitää osata totella aikuisen sanaa (turvallisuus ja käytösasiat)

Ettei nyt ihan överiksi menisi, niin kyllä myönnän että välillä menee pinna poiks, ja silloin heläjää ikkunat jos tämän mamman saa suutuksiin asti. Ihmisiä me kaikki onneksi vaan ollaan <3 

En usko vapaaseen kasvatukseen mutta lempeään kylläkin <3

Onko teillä jotain tiettyä kasvatustyyliä jota noudatatte? Osaatteko poimia mun tekstistä jotain yhtäläisyyksiä oman kasvatustyylin tai toimintatapojen kanssa? Vai menikö ihan  syteen ja saveen koko homma?

Terkkuja

Nadja

Tasaväkistä vanhemmuutta, for real!

Kirjoitin pari päivää sitten postauksen Mitä jos äiti ei jaksakkaan. Postaus sai paljon kommentteja ja moni lukijakin palasi muistelemaan omaa jaksamistaan lasten ollessa pieniä. Toisille taas kirjoitus oli hyvinkin ajankohtainen henkilökohtaisesti. Yhtä kaikki, kiitos kaikista ihanista kommenteista <3 Erityisesti muhun kolahti kommentti facen puolelta, joka tuli mieslukijalta.

"Ei ole tarkoituskaan, että äiti kantaa harteillaan kaiken kuorman, isän pitäisi ottaa ihan yhtä suuri vastuu. Yhdessähän se lapsi hankittiin. Vuorottelemalla siitä selviää, ei kukaan vanhempi loputtomiin sitä arkea yksin jaksa." Aivan! Allekirjoitan todellakin ja olen täysin samaa mieltä, vastuu on yhtä lailla isällä kuin äidilläkin. 

Meidän perheessä on kaksi tasaväkistä vanhempaa, äiti ja isä. Meillä jopa niin että isä on nyt imetyksen loputtua ottanut vastuun mahdollisista lasten yöheräilyistä. Meillä iskä herää myös joka aamu ennen äitiä, laittaa lapsille aamupalat, ja pistää kahvin tippumaan niin että saan kömpiä filtti päällä aamiaiselle heräilemään. Minä taas olen puolestani ottanut iltahukit , eli laitan iltapalat ja peittelen lapset sänkyyn.

Meidän perheessä sekä äidillä että isällä on oikeus omiin juttuihin. Yleensä ollaan aina perheenä hääräämässä mutta mahdollisuus omiin harrastuksiin ja tärkeisiin juttuihin on yhtä lailla kummallakin. Jos iskä on työmätkalla viikonlopun niin äiti on viiden lapsen kanssa kotona, jos taas äitillä on menoja niin iskä on lasten kanssa. Joskus on jopa kysytty että kuinkahan se J sielä nyt pärjää kaikkien lasten kanssa? Hmm, mä tiedän että pärjää hyvin :) Ihan yhtä hyvin kuin minäkin :D Mutta ymmärrän myös sen että joku voi näin kysyä. Ei se ole ikävä kyllä itsestäänselvyys että vanhemmat ovat oikeesti tasavertaisia. 

Onko näin ollut meillä aina?? Vastaus on että ei. Kun tavattiin J:n kanssa minulla oli jo kaksi lasta, ja minä olin se ainut "oikea" vanhempi meidän suhteessa. J oli kyllä kaikessa mukana mutta minä otin vastuun. Kun Emil syntyi, jatkettiin vähän samaan malliin , tutulla kaavalla. Otin vastuun kolmesta lapsesta ja heidän tarpeistaan. En tahallani ominut lapsia, eikä J jäänyt tahallaan takavasemmalle. Se vaan meni niin. Jossain vaiheessa vauvan ja uhmaikäisten kanssa meno oli todella uuvuttavaa ja kävi tosissaan jo mun terveyden päälle. Univajetta oli ja stressi niin korkealla että verenpaine huiteli taivaissa, jouduin syömään verenpainelääkkeitä n. puoli vuotta. Lisäksi paniikkikohtaukset ja sydämen rytmihäiriöt vaikeuttivat arkea. 

Jouduimme käymään "virallisen kehityskeskustelun" , jos näin vois sanoa. Pikkuhiljaa J alkoi ottaa enemmän vastuuta, uskalsi ottaa vastuuta lapsista, ja minä opin hölläämään.  Varmasti olisimme päässeet helpommalla jos olisimme käyneet kehityskeskustelun jo aiemmin, sopineet yhdessä meidän perheen "pelisäännöt". 

Mä osaan todellakin arvostaa meidän perheen arjen toimivuutta ja toimivia työnjakoja. Meillä J nauttii kun saa illasta oikasta soffalle, ja minä häärään lapset sänkyihin. Mulle taas on maailman ihaninta että saan jäädä puoleksi tunniksi pidempään  sänkyyn aamuisin ja herätä kahvin tuoksuun <3 

Millaisia järjestelyitä teillä on perheessä äidin ja isän jaksamiseen? Onko tasaväkinen vanhemmuus teidän mielestä ihan normisettiä vai jotain ihan utopiaa?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä :)

Pieni typsykkä peilailee itseään ja laittaa huulirasvaa antaumuksella ympäri nassukkaa, tämän jälkeen maiskutellaan ja muikistellaan suuta, ehkä jopa heitetään lentosuukkoja. Äiti katselee haltioissaan 2-vuotiasta tytärtään ja ihmettelee jopa ääneen että mistä se on noin pieni voinut oppia tuolla lailla keimailemaan ? 
Niin, mistähän...?

Pieni vaippapöksy-poika leikkii rekkaleikkejään hiekkalaatikolla kun muksahtaa peffaalleen hiekkaan, -voi heevvetti.. pieni poika mutajaa tuimana itsekseen.
Vanhemmat ovat järkyttyneitä kun lapsi sanoo ensimmäisen kirosanansa mutta samaan aikaan haltioissaan siitä että kuinka se osaiskaan sanoa sen niin oikeassa tilanteessa?? Todella nerokas poika!
Niin, mistähän...? 

Tomera-otteinen pikkufröökynä leikkii nukeillansa, hoitaa, peittelee, kantaa mukanaan käsilaukkua, tarkastelee sen sisältöä, istuttaa nukkea pottaan, antaa sille suukkoja, ja yhtäkkiä alkaa rähjäämään demonimaisella äänellä ja sormi soosottaa vinhaa vauhia. Äiti on järkyttynt. Meidän tyttö leikkii aina niin nätisti kotileikkejä ja tänään se alkas rähjäämään niille nukeille!! Mistähän se semmosta on voinut oppia??
Niin , mistähän..?

Pientä räkänenu-poitsua laitetaan illalla nukkumaan iltasatujen, suukkojen ja halauksien kanssa. Poika nappaa äitiänsä poskista kiinni, muiskauttaa suukon ja sanoo- äiti shä oot maaimman ihanin ja lakkain ja täyttä kuutaa <3. Sen jälkeen poika painaa pään tyynyyn ja alkaa nukkua. Äiti on hurmiossa! Maailman kaunein rakkaudentunnustus omalta pikku-pojalta <3 Mistähän se on noin pieni oppinut? liikutuksen kyyneleet silmäkulmassa äiti malttaa tuskin jättää poikaa yksin huoneeseen..
Niin, mistähän...?

Mistähän nää meidän ihanimmat, ihastuttavimmat ja hämmästyttävimmät rakkaat muruset oppivat tän kaiken? 
Suurimmilta idoleiltaan tietenkin <3 :D 

Meillä Mimosan letkautukset on saanut mut hykertelemään viime päivinä ja oikein itsekkin täälä yksi päivä mietin että mistä tuo pieni noita juttuja oppii :D haha :D Nauratti kunnes itse havahduin käyttämästä näitä sanontoja ja vielä samalla äänenpainolla :) hih :D


Leppoisaa keskiviikkoa kaikille <3
Terkkuja
Nadja