Kasvattaisinko taulukkolasta? Ajatuksia omasta lapsentahtisesta kasvatuksesta

Kyllä pitäisi lapsen osata

-hymyillä kuukauden iässä
-kääntyä viiskuisena
-kävellä, puhua lyhyitä lauseita, puhaltaa synttärikynttilät yksivuotiaana
-olla päiväkuiva, pyytää anteeksi, hyppiä tasajalkaa kaksivuotiaana
-leikkiä itsenäisesti, pyöräillä appareilla, pukea ja riisua, koota palapelejä kolmevuotiaana
-leikata saksilla, piirtää mallista muotoja, hyppiä yhdellä jalalla neljä vuotiaana

On se nyt kumma jos ei osaa

-pyöräillä ilman apupyöriä, laskea kolmeenkymmeneen, ja kirjoittaa omaa nimeään viisivuotiaana
-luistella, hakata naulaa, tavata sanoja, ratkaista tehtäväkirjoja kuusivuotiaana
-olla yksin kotona kesäloma, valmistaa nuudeleita ja lukea 100-sivuisia kirjoja 7-vuotiaana

Ja siinähän jo jotain pahasti vialla

-jos kahdekasanvuotias ei uskalla käydä yksin lähikaupassa tai lauleskelee torilla
-jos yhdeksänvuotias leikkii nalleilla eikä halua olla yksin kotona
-jos kymmenvuotiaana ei harrasta urheiluseurassa, soita nokkahuilua tai osaa valmistaa sokerikakkua.

Meidän raksujen katutanssit Taiteiden yössä, laulu ja nauru raikas ja "Mama so proud" <3 

Hmmm

Samaan aikaan kun haluamme vaalia lapsuutta, tahdomme antaa lapsille ainutkertaisen, hetken perhosena liitelevän lapsuuden..
Samaan aikaan normit ja taulukot pistävät meitä puskemaan vauvaa tai lasta eteenpäin. Eteenpäin kohti uusia saavutuksia, kohti nopeampaa itsenäistymistä, lapsuuden ja leikin kadottamista.

Miksi se kummastuttaa 

jos kymmenenvuotiaan pojan sänky pursuaa nalleja? Jos koululainen laulaa tai tanssii kadulla?
Jos viisvuotias käyttää yöllä vaippoja tai neljävuotias juo tuttipullosta?
Mitä jos lapsi ei halua pyöräillä?

Kännykällä nappastu kuva pääsiäiseltä, Onni-onnellisin 5v, pikkusiskon rohkaisemana uskalsi ensimmäisen kerran polkupyörän päälle. Oi sitä riemua <3 Ja ilman painostusta.

Mä olen itse koittanut koko ajan päästä kauemmas noista taulukoista ja normeista. Olen opetellut kuuntelemaan lapsiani,kannustamaan uusissa ja jopa pelottavissa asiosssa, mutta myös olemaan stressaamatta jos soku asia ei ota luonnistuakseen.

Lasten erilaisuutta ja lapsuusajan ainutlaatuisuutta pitäisi mun mielestä korostaa paljon enemmän kuin taulukoita. 

Jos mietin itseäni äitinä kymmenen vuotta sitten, olin huomattavasti enemmän altis ohjeistuksille ja muiden tekemille määräyksille, jotka koskivat kuitenkin omia lapsiani. Mutta kun eihän se mene niin että joku terveydenhuollon tai varhaiskasvatuksen ammattilainen tietäisi ja tuntisi justiinsa mun lapsen. Minä olen itse ammattilainen omien lasteni kanssa. Justiinsa niin epäammattimaisen ammattimainen kun on tarkoitus ollakkin.

Tottakai on hienoa että kasvatukseen saa tukea ja on olemassa suuntaa antavia opuksia yms, mutta niitä ei tarvitse eikä saakkaan sanasta sanaan lukea tai uskoa. Mun lapsi on mun ja niin kauan kun mukana on maalaisjärki, rakkaus ja halu/kyky kuunnella omaa lastaan, niin kauan ollaan just sillä oikealla tiellä.

Mä suoraan sanottuna nautin siitä että mun kaikki lapset ovat niin erilaisia, yhdellä yleispätevällä  oppaalla en olisi ikimaailmassa pystynyt kasvattaamaan/olla kasvattamatta ja ohjaamaan mun lapsia niin yksilöllisesti kuin haluan lapsiani kasvattaa.
Mä haluan ennenkaikkea nauttia lasteni upeista persoonista, heidän eri vahvuuksistaan ja kannustaa heitä luottamaan itseensä, omiin kykyihin. Kannustaa heitä olemaan omia ihania itsejänsä ja nauttimaan elämästä. Leikkimään ja oppimaan uutta, omaan tahtiin.

Mitä ajatuksia teissä herättää lapsen tahtinen kasvatus? Kasvatus taulukoiden mukaan tai siihen pyriminen? Vapaakasvatus? Tai lapsen kasvatus ylipäätään :)

Terkkuja
Nadja

ps. Napa näpsäkäksi palaa tauoltaan ensi torstaina  ja  Amatööriammattilaisen imtysvinkit part 3  näkee päivänvalonsa viikonloppuna <3 Tulossa lähipäiviin myös huisi arvonta!

Oma kehu haisee! Saako lapsestaan olla ylpeä?

No tottakai saa olla ja pitääkin olla :D Mä saan olla joka päivä ylpeä mun lapsistani. Pienistä asioista ja vähän suuremmistakin asioista. Joinain päivinä voin kokea olevani vähän vähemmän ylpeä (varsinkin nämä isot poitsut saavat välillä maman verenpaineet nousemaan ja joskus jopa surua puseroon) , mutta sekin kuuluu elämään ja silti kaikessa epäylpeydessänikin olen ylpeä siitä että saan olla juurikin tästä lapsesta not so ylpeä :D Uskon että kaikkien vilkasluontoisten kouluikäisten poikien äidit tietävät tämän tunteen <3

Mutta asiaan. Vaikka mä olen ylpeä lapsistani ja heidän pienensuurista saavutuksistaan, koitan silti olla tietoisesti ns brassailematta omilla lapsillani. Varsinkin sosialisessa mediassa törmää näihin "lastenhehkuttaja"-hahmoihin joiden päivitykset ovat täynnä lasten saavutuksia, erinomaisuutta, kiitettäviä kokeita, erityismainintoja, kunniakirjoja ja pokaaleja ym ym. Ja vaikkei lapsi nyt niin erinomainen olisikaan niin sitten vaikka vähän väritetään tilastoja :D Tiedättekste näitä?

Tottakai jokaisella on oikeus kirjoittaa vaikka jokainen lastensa nasahdus ja kuvata jokainen kympin arvoinen koe ja täydellinen ensimmäinen itse tehty täytekakku (noin esimerkiksi) mutta mitä sillä saavutetaan? (hehkutettaisiinko keskinkertaisuutta???)
No tämmönen kelailija kun olen niin nythän voisin seuravaksi miettiä että mitä ihmettä sitä nyt yleensäkkään millään julkaisulla saavutetaan :D Ai apua, mä en sais varmaan miettiä liikoja..

Eilen illalla kun nuo mun kaksi jäbää saivat kuningasidean juosta pakkasessa taloa ympäri ilman paitoja, kierivät lumessa ja toinen oli ilman kenkiä (siis joku jääkiekkohypetysilottelutuulettelu heillä oli), ja ääntähän näistä lähti enemmän kuin pienestä kylästä... Niin mietin että nyt voisin olla "epäylpeä" tästä tilanteesta, mutta ei, en ollut. Mä olen ihan helkkarin ylpeä siitä että mun lapset ovat sponttaaneja, rohkeita ja heittäytyvät elämään ja nauttimaan hetkistä.
Yhtälailla mä olin ylpeä kun pikkasempi jäbäleissöön sai keväällä paras kaveri-stipendin ja kun jääkiekkovalmentaja antoi sarjapeleissä hienot argumentit tsempparipalkinnon pokkaamiseen. Ja yhtälailla olen ollut ylpeä kun isompi jäbäleissöön on osoittanut lahjakkuutta kielten opiskelussa, tai kun tulevana perjantaina päästään Kaupungintalolle nuorten urheilijoiden palkitsemistilaisuuteen.

Mutta pointti oli tässä nyt se, että pitääkö lasten olla aina yli-ihmisiä ja yli-suorittajia että heistä voi olla ylpeä, että heidän saavutuksistaan voi kirjoittaa? Tai miksi niistä edes pitää kirjoittaa?
Lapsista on mun mielestä tulossa aikuisten egon jatkeita, niillä taistellaan häijyä peliä. Kilpailua käydään, kenen oma on paras, ainutlaatuisin, lahjakkain ja kaunein.

Ootteko te huomanneet vastaavaa?

Pohtivia Terkkuja:
Nadja

Keskellä pyörrettä, mun ruuhkavuosien suola!

Mä oon törmännyt lähiaikoina muutamassakin blogissa kirjoituksiin ruuhkavuosista. Tai enemmänkin "pelosta" tai sanottaisko jännityksestä ruuhkavuosia kohtaan. Monella pienen lapsen vanhemmalla on suunnitelmia siitä kuinka aikovat selättää nämä hulina-ajat, ja mm lasten harrastuksista puhuttaessa monet säikähtävät jos kerron meillä isompien harrastavan 4-5 kertaa viikkoon. "Meillä riittää jos lapset harrastavat sen 1-2 kertaa viikossa", on monellakin ajatuksena. Ja sehän on ihan ihan ok :) Onhan paljon lapsia jotka eivät virallisesti harrasta mitään, mutta ovat muuten touhukkaita ja aktiivisia omatoimisesti. Ja vielä asuinsijainnista riippuen harrastaminen seurassa voi olla jopa mahdotontakin..

Mutta mitäpä JOS/kun sinun lapsesi aloittaa harrastuksen urheiluseurassa (näinhän se yleensä menee), esim 4-5 vuotiaana ja treenaatte alkuun 1xviikossa. 6-7 vuotiaana 2xviikossa, ja yhtäkkiä havahdut siihen, että: Hei, meidän Sanna on nyt 10-vuotias ja harrastaa tanssia 1xvkossa ja uintia 3xvkossa + kisat! Ja ; Meidän Veeti on nyt  12-vuotta ja hänellä on säbää 2xviikossa ja jääkiekkoa 4xviikossa + kisat!
Tähän sitä on itsekkin saanut jossain vaiheessa havahtua, mutta kun tie tähän saakka on ollut hitaasti ja varmasti etenevä, niin ei tämä miltään taakalta tunnu. Ihan vaan elämältä! Elämältä jota on ihana elää juuri nyt.   

Ja siis tähän lasten harrastamiseen ja seuratoiminnassa mukana pyörimiseen liittyy aivan maailman paras lieveilmiö! Nimittäin toiset vanhemmat <3 Oon ite lähinnä ollut mukana Emilin jääkiekkotouhuissa, ja se touhuilu on antanut mulle paljon. Töitä, kyllä, joskus jopa ressiinkin asti, mutta aina lopussa kiitos seisoo :D Ystäviä, yhteisöllisyyttä ja ihan loistavan "meidän tiimin"!

Kulunut vuosi toi mukanaan paljon muutoksia E:n kiekkoryhmässä, ja monet viime vuoden kavereista siirtyivät pelaamaan ja ajoittain treenaamaan toiseen ryhmään. Alku oli hankalaa sekä lapselle että (enemmän) äidille, mutta nyt ihan viime aikoina oon saanut huomata kuinka upeassa porukassa mun poika saakin harrastaa! Ihana turvallinen joukko aktiivisia aikuisia ympärillä, hieno tsemppihenki ja ennenkaikkea yhdessä tekemisen meininki. Oon niin herkkis että tätäkin kirjoittaessani tulee tippa linssiin,  haluaisin halata ja kiittää kaikkia ihania vanhempia joiden kanssa saan häärätä lasten harrastamisen eteen.
Olette korvaamattomia, mun ruuhkavuosien suola <3 :D  

"Henu"terkkuja :D
Nadja

ps. Kuis teillä selvitään/selvittiin ruuhkavuosista? Tai onko suunnitelmia tulevien hulinavuosien varallle?

Ruuhkavuosipohdintaa voit lukea lisää esim.
MammaMiia blogista ja
Ihan vaan tavismutsi blogista :)

Mun oma tähti

En kestä, mun sydän tikahtuu oikeesti <3
Meidän Emilistä tulee laulaja. Niin se coolisti vaan ilmoitti mulle tossa pari päivää sitten. Katsoi suoraan syvälle silmiin, pikkasen hymyili, mutta ilmeestä näki että tässä ei nyt mitään pelleillä :D

Aatelkaa, näin sitä 9-vuotias nuori mies vaan päättää. Peace of cake, mä teen hittejä.
Nyt meillä onkin täälä aikamoista starailua kotona, kuljetaan singstar mikki kädessä, treenataan ja bailataan biisejä <3 Mimosa ja Onni tietty perässä kitaroiden ja kattilarumpujen kanssa. Meil on oikeen bändi täälä omasta takaa, hihhiii <3

Näinkin suuren luottotehtävän sain Emililtä kun hän pyys mua sanoittamaan ekan oman biisin. Mua niin huvitti kun koitin päästä 9-vuotiaan pojan sielun elämään kiinni ja lisätä siihen vähän ihastumista ja kaikkee ihanaa <3 Sävellyksen Emil aikoo hoitaa itse kunhan vaan on sisäistänyt tän tekstin ekaksi, kuulemma <3
Tässä tämä, ehkäpä kuulet sen joskus radiosta?

"Mä oon lefti, sä oot baby mun raitti
Oot niin kiva ku kupliva spraitti
Mul ei oo päiväkirjaa, mut jos ois,
Sä oisit sen tähti, my first choise
Mun first choise, kupliva spraitti
Baby, mun kupliva spraitti

Frendien kans kun hengaan
sä hypit tyttöjen kans lengaa
Mä vähä säbätemppuja näytän,
sua tsiigaan, nääthän? 

Mä oon lefti, sä oot baby mun raitti
Oot niin kiva ku kupliva spraitti
Mul ei oo päiväkirjaa, mut jos ois,
Sä oisit sen tähti, my first choise
Mun first choise, kupliva spraitti
Baby, mun kupliva spraitti"

Ihania maanantainaaton terkkuja
Nadja

Lasten kasvatusta lempeästi

Usein mietin että kuinka minä kasvatan omia lapsiani? Mulla ei nimittäin koskaan ole ollut mitään "sotasuunnitelmia" tai mitää erityistä kasvatusmenetelmää jota noudattaisin. Meillä lapset ovat tempperamentiltaan ja luonteiltaan niin erilaisia että olen saanut kyllä (lähes) jokaisen kohdalla keksiä pyörän uudestaan, Ja tietysti kasvavat lapset ja eri ikävaiheet tuovat omat haasteensa. Tällä hetkellä meillä kasvatetaan taaperoita, esiteiniä ja murkkuja.

Ennenkaikkea arvostan lapsilähtöisyyttä kasvatuksessa. En sitä että lapsi saa määrätä ja olla kuninkaana, vaan enemmänkin niin että otetaan kasvatuksessa lapsen persoona, tarpeet, vahvuudet ja heikkoudet huomioon.  Aivan eri systeemit ja haasteet mulla on ollut esim 4-vuotiaan Maijan kanssa jos vertaa 4-vuotiaaseen Onniin. 

Jos nyt kuitenkin (ettei postaus veny turhan pitkäksi :)) kertoisin mun omat näkemykset pikkasten kasvatuksesta. Eli kuinka käytännössä Napanen toimii, kun ollaan 2- ja 4-vuotiaiden (tempperamenttisten tyyppien) kanssa liikenteessä?

-Ennemmin kuin annan jäähyä, otan syliin. Syli rauhoittaa ja sylissä on turvallista käydä läpi tilanne johon on pitänyt puuttua ja josta voisi koitua rangaistus. 

-Ennemmin kuin kiellän ja huudan  huoneen toiselta puolelta, menen lapsen luo, otan kädestä kiinni, ohjaan toisaalle. Mieluiten aina puhun kauniisti ja lempeällä äänellä, se rauhoittaa myös lasta. 

-En uhkaile turhia, vaan jos sanon esim että "Seuraavan kerran kun teet "niintainäin" niin lähdemme kotiin." niin kotiin lähdetään jos törppöillään. Yleensä ottaen tämmöiset lauseet ovat harvinaisia, en tykkää "uhkailusta", mutta joskus oon tähän turvautunut. Ja tosiaan ollaan lähdetty vaikka ei itseäkään ois ees huvittanut :D

-Tsemppaan lasta aina kun mahdollista, kehun ja kannustan. Positiivisuus ja kannustus hakkaa negatiivisuuden satanolla. Esim siirtymätilanteissa kannustaminen oikeaan suuntaan on vähintäänkin hedelmällistä.

-Silitän, halaan, pussaan, otan syliin aina kun lapsi sitä haluaa (ja välillä vaikkei niin haluaisikaan). Lapelle tuo turvallisuuden tunnetta kun leikin lomassa kulkee vaikkapa äidin ohi ja saa pienen paijauksen poskelle. Ja turvallisuuden tunnetta ei vaan voi koskaan olla liikaa.

-Vältän saarnaamista! Ai kamalinta mitä tiedän on saarnaaminen/paasaaminen pienelle lapselle. Asiaa vatvotaan ja väännellään ja käännellään suu vaahdossa, selitetään ja pajatetaan, torutaan ja ripitetään.. Mun mielestä riittää kun asian sanoo selkeästi, lyhyesti ja ytimekkäästi. Niin että pointti menee oikeasti perille.

-Tarvittaessa lapsen pitää osata pyytää anteeksi, sen vaadin.

-Pitää osata totella aikuisen sanaa (turvallisuus ja käytösasiat)

Ettei nyt ihan överiksi menisi, niin kyllä myönnän että välillä menee pinna poiks, ja silloin heläjää ikkunat jos tämän mamman saa suutuksiin asti. Ihmisiä me kaikki onneksi vaan ollaan <3 

En usko vapaaseen kasvatukseen mutta lempeään kylläkin <3

Onko teillä jotain tiettyä kasvatustyyliä jota noudatatte? Osaatteko poimia mun tekstistä jotain yhtäläisyyksiä oman kasvatustyylin tai toimintatapojen kanssa? Vai menikö ihan  syteen ja saveen koko homma?

Terkkuja

Nadja

Poikatyttöjä! ja tyttöpoikia?

Mä katselin tänään mun omia pikkasia ulkona leikeissään. 2v tyttö juoksee ja potkii palloa, työntää Plaston isoa kuorma-autoa, painii isoveljen kanssa ja taistelee leikkimiekoilla.
Tää ois nyt sitä mihin tyttöjä kannustetaan; saat potkia palloa, ostetaan nappikset, puolusta itseäsi, pärjää elämässä, tasa-arvoa tytöille.

Entäs sitten jos on kovin herkkä ja haaveileva poika? Kuljeskelis kauniisti laulellen, haistelis kukkasia, varpasillaan pyöris kuin balleriinat, laittais äitin korkkarit ja isosiskon pinnit ja pannat, babylipsejä piilottelis tyynyn alle.
Kannustetaanko tähän? Yleensä ei. Tai joo, kyllä taapero poika saa näin tehdä ja ihastellaankin ja hymähdellään mahdollisesti. Mutta entä kun poika on esikouluikäinen? Menee kouluun jne.

Liikunnalliset vilkkaat tytöt leimataan helposti poikatytöiksi, mutta sehän on vaan Cool! Siistii kun tyttö kiipee puuhun, potkii palloa pampulat päässä ja rökittää pojat 6-0! Voi näyttää vaikka vähän kieltäkin ja sekin on ihan yläfemman paikka.

Entä sitten rauhalliset, haaveilevat, herkät pojat? Kutsutaanko niitä tyttöpojiksi?
No ei. Tai en oo ainakaan kuullut. Sehän olis aivan liian kauhee sana. Sehän olis haukkumista!
Miksikä tätä poikaa joka keräilee kiiltokuvia ja värittelee Top Model lehtisiä-kutsuttais? Vai tapahtuisko tää kaikki sen verran salaa että kukaan ei ees huomais. Ei ole mitään herkkää, kauneudesta nauttivaa poikaa. Niistähän vois tulla isona vaikka hinttareita (ai kauheeta, mä inhoon tota sanaa)!

Miksi poikatyttö on ihan hyväksyttävä ja käytetty sana, mutta tyttöpoika-sanaa ei ole olemassakaan?

Terkkuja
Nadja

ps.mun mielestä lapset sais olla lapsia vaan <3 tytöt tyttöjä, vaikka ne näyttäis kieltä, ja pojat poikia vaikka niil ois pampulat päässä <3

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä :)

Pieni typsykkä peilailee itseään ja laittaa huulirasvaa antaumuksella ympäri nassukkaa, tämän jälkeen maiskutellaan ja muikistellaan suuta, ehkä jopa heitetään lentosuukkoja. Äiti katselee haltioissaan 2-vuotiasta tytärtään ja ihmettelee jopa ääneen että mistä se on noin pieni voinut oppia tuolla lailla keimailemaan ? 
Niin, mistähän...?

Pieni vaippapöksy-poika leikkii rekkaleikkejään hiekkalaatikolla kun muksahtaa peffaalleen hiekkaan, -voi heevvetti.. pieni poika mutajaa tuimana itsekseen.
Vanhemmat ovat järkyttyneitä kun lapsi sanoo ensimmäisen kirosanansa mutta samaan aikaan haltioissaan siitä että kuinka se osaiskaan sanoa sen niin oikeassa tilanteessa?? Todella nerokas poika!
Niin, mistähän...? 

Tomera-otteinen pikkufröökynä leikkii nukeillansa, hoitaa, peittelee, kantaa mukanaan käsilaukkua, tarkastelee sen sisältöä, istuttaa nukkea pottaan, antaa sille suukkoja, ja yhtäkkiä alkaa rähjäämään demonimaisella äänellä ja sormi soosottaa vinhaa vauhia. Äiti on järkyttynt. Meidän tyttö leikkii aina niin nätisti kotileikkejä ja tänään se alkas rähjäämään niille nukeille!! Mistähän se semmosta on voinut oppia??
Niin , mistähän..?

Pientä räkänenu-poitsua laitetaan illalla nukkumaan iltasatujen, suukkojen ja halauksien kanssa. Poika nappaa äitiänsä poskista kiinni, muiskauttaa suukon ja sanoo- äiti shä oot maaimman ihanin ja lakkain ja täyttä kuutaa <3. Sen jälkeen poika painaa pään tyynyyn ja alkaa nukkua. Äiti on hurmiossa! Maailman kaunein rakkaudentunnustus omalta pikku-pojalta <3 Mistähän se on noin pieni oppinut? liikutuksen kyyneleet silmäkulmassa äiti malttaa tuskin jättää poikaa yksin huoneeseen..
Niin, mistähän...?

Mistähän nää meidän ihanimmat, ihastuttavimmat ja hämmästyttävimmät rakkaat muruset oppivat tän kaiken? 
Suurimmilta idoleiltaan tietenkin <3 :D 

Meillä Mimosan letkautukset on saanut mut hykertelemään viime päivinä ja oikein itsekkin täälä yksi päivä mietin että mistä tuo pieni noita juttuja oppii :D haha :D Nauratti kunnes itse havahduin käyttämästä näitä sanontoja ja vielä samalla äänenpainolla :) hih :D


Leppoisaa keskiviikkoa kaikille <3
Terkkuja
Nadja

Lapseni somessa

Tää aihe ; lapset somessa, on ollut aika paljon tapetilla viime aikoina, ja aihe koskettaa meidän perhettä aika akuutisti (kolme "somettavaa" lasta :D ), joten työnnetäänpä omakin lusikka soppaan!

Kaikista kalkkiintunein, hölmöin ja urpåin ajatus on (oon jopa kuullut lähestulkoon näillä sanoilla jonkun järjen riemuvoiton suusta!!) :
"Minä en facebookkia oo hommannut enkä aio hommata. Joo kyllä meidän 10-vuotias "pertti" käyttää älypuhelinta ja sillä on kaiken maailman instagrammit ynnä muut chatit mutta minä en tommosia kyllä ala käyttää." 

Oikeesti tätä  ei voi liikaa korostaa; jos alaikäisellä lapsella on facebook- tai instagram-tili, tulee vanhemman perehtyä palveluihin myös itse ja mieluiten hankkia vielä omat tilit. Se on mun mielestä ihan ykkösjuttu. 
Vaikka some ei vanhempaa hirveesti kiinnostaiskaan niin toivottavasti oman lapsen tekemiset edes kiinnostaa! 

Lapset ovat lapsia, se pitäisi aina muistaa. Lapsia pitää opettaa kuinka käyttäydytään sosiaalisessa mediassa. Lapset tarvitsevat tukea ja hiukan toppuuttelua ja ennen kaikkea VALVONTAA siihen mitä tekevät, kenen kanssa, mitä julkaisevat, mihinkä vuorokauden aikaan... yms.  
Mun mielestä on jo aivan liian monta varoittavaa tarinaa erilaisista lasten "ylilyönneistä" ja surullisista lapselle aiheutuneista traumoista, jotka olis voitu mahdollisesti välttää jos vanhemmilla olis riittävästi tietoa siitä mitä lapset tableteillaan tai kännyköillään tekevät.

Lapsi jonka some-käyttäytymistä ei valvota, saattaa innostua helposti kaikesta ja netin ihmeellisessä maailmassa vain taivas on rajana! Tietoa ja materiaalia on saatavilla (niin hyvässä kuin pahassa) ja utelias tiedonhaluinen lapsi saattaa päätyä vaikka millaisille sivustoille ja seuraamaan vaikka minkälaisia tyyppejä. 
Myös kiltti, kuuliainen ja hyväkäytöksinen lapsi on altis somen vaaroille.  Tätäkin nimittäin kuulee: Meidän "mirkku" on niin kiltti että ei se ikinä tekisi mitään niin tyhmää... 
Jepjep, kyllä ne Mirkutkin ilman vanhempien opastusta ja tukea voivat kohdata vaikka ja mitä.

Kuinka meillä?

1.Me käytetään itse kaikkia sovelluksia joita lapsetkin käyttää. Näemme aina lasten julkaisut, ketä heidän julkaisuistaan tykkää, mitä kommentoidaan yms.
2. Kännyköitä ei oteta mukaan sänkyyn! Yöllä nukutaan, ei räplätä kännykkää. Tämä saatiin oppia kantapään kautta pari vuotta sitten, kun hoksattiin että meidän "pertillä" nukahtaminen alkoi kestää turhan kauan. Kaiken lisäksi öiseen aikaan lapselle ei ole MITÄÄN somessa. ei mitään semmoista mitä ei voisi päiväsaikaankin tutkia.
3. Meillä on lapset saaneet n. 8vuotiaina älypuhelimet ja pikkuhiljaa niitä on opeteltu yhdessä käyttämään. Tällä hetkellä puhelmilla whatsapp ja instagram ovat meidän lasten "suosikit" :) Tietokeneella katselevat lähinnä youtubesta erilaisia juttuja, valvotusti.

Mun mielestä somessa ei ole mitään pahaa, jos vanhemmilla on  ohjat hyppysissä. Ja sama pätee asiassa kuin asiassa, kunhan ei mene ÖVERIKSI. :)

Kuinkas teillä? Millainen suhtautuminen teillä on lapset somessa-aiheeseen?

Terkkuja
Nadja