Tasaväkistä vanhemmuutta, for real!

Kirjoitin pari päivää sitten postauksen Mitä jos äiti ei jaksakkaan. Postaus sai paljon kommentteja ja moni lukijakin palasi muistelemaan omaa jaksamistaan lasten ollessa pieniä. Toisille taas kirjoitus oli hyvinkin ajankohtainen henkilökohtaisesti. Yhtä kaikki, kiitos kaikista ihanista kommenteista <3 Erityisesti muhun kolahti kommentti facen puolelta, joka tuli mieslukijalta.

"Ei ole tarkoituskaan, että äiti kantaa harteillaan kaiken kuorman, isän pitäisi ottaa ihan yhtä suuri vastuu. Yhdessähän se lapsi hankittiin. Vuorottelemalla siitä selviää, ei kukaan vanhempi loputtomiin sitä arkea yksin jaksa." Aivan! Allekirjoitan todellakin ja olen täysin samaa mieltä, vastuu on yhtä lailla isällä kuin äidilläkin. 

Meidän perheessä on kaksi tasaväkistä vanhempaa, äiti ja isä. Meillä jopa niin että isä on nyt imetyksen loputtua ottanut vastuun mahdollisista lasten yöheräilyistä. Meillä iskä herää myös joka aamu ennen äitiä, laittaa lapsille aamupalat, ja pistää kahvin tippumaan niin että saan kömpiä filtti päällä aamiaiselle heräilemään. Minä taas olen puolestani ottanut iltahukit , eli laitan iltapalat ja peittelen lapset sänkyyn.

Meidän perheessä sekä äidillä että isällä on oikeus omiin juttuihin. Yleensä ollaan aina perheenä hääräämässä mutta mahdollisuus omiin harrastuksiin ja tärkeisiin juttuihin on yhtä lailla kummallakin. Jos iskä on työmätkalla viikonlopun niin äiti on viiden lapsen kanssa kotona, jos taas äitillä on menoja niin iskä on lasten kanssa. Joskus on jopa kysytty että kuinkahan se J sielä nyt pärjää kaikkien lasten kanssa? Hmm, mä tiedän että pärjää hyvin :) Ihan yhtä hyvin kuin minäkin :D Mutta ymmärrän myös sen että joku voi näin kysyä. Ei se ole ikävä kyllä itsestäänselvyys että vanhemmat ovat oikeesti tasavertaisia. 

Onko näin ollut meillä aina?? Vastaus on että ei. Kun tavattiin J:n kanssa minulla oli jo kaksi lasta, ja minä olin se ainut "oikea" vanhempi meidän suhteessa. J oli kyllä kaikessa mukana mutta minä otin vastuun. Kun Emil syntyi, jatkettiin vähän samaan malliin , tutulla kaavalla. Otin vastuun kolmesta lapsesta ja heidän tarpeistaan. En tahallani ominut lapsia, eikä J jäänyt tahallaan takavasemmalle. Se vaan meni niin. Jossain vaiheessa vauvan ja uhmaikäisten kanssa meno oli todella uuvuttavaa ja kävi tosissaan jo mun terveyden päälle. Univajetta oli ja stressi niin korkealla että verenpaine huiteli taivaissa, jouduin syömään verenpainelääkkeitä n. puoli vuotta. Lisäksi paniikkikohtaukset ja sydämen rytmihäiriöt vaikeuttivat arkea. 

Jouduimme käymään "virallisen kehityskeskustelun" , jos näin vois sanoa. Pikkuhiljaa J alkoi ottaa enemmän vastuuta, uskalsi ottaa vastuuta lapsista, ja minä opin hölläämään.  Varmasti olisimme päässeet helpommalla jos olisimme käyneet kehityskeskustelun jo aiemmin, sopineet yhdessä meidän perheen "pelisäännöt". 

Mä osaan todellakin arvostaa meidän perheen arjen toimivuutta ja toimivia työnjakoja. Meillä J nauttii kun saa illasta oikasta soffalle, ja minä häärään lapset sänkyihin. Mulle taas on maailman ihaninta että saan jäädä puoleksi tunniksi pidempään  sänkyyn aamuisin ja herätä kahvin tuoksuun <3 

Millaisia järjestelyitä teillä on perheessä äidin ja isän jaksamiseen? Onko tasaväkinen vanhemmuus teidän mielestä ihan normisettiä vai jotain ihan utopiaa?