71kuukautta elämästä imettäjänä. Näinkö se loppuu?

Näinkö se ois nyt loppu. Mun imetystaival. 
Pieni juttu maailmalle, iso juttu mulle. 
71 kuukautta mun elämästä, 5v 11kk, 5 lasta. Aikani alkukantaisena "emona". 

Vielä hetki sitten mä imetin Mimosaa muutaman kerran vuorokaudessa lähinnä yöaikaan ja aamuisin, Mimosa nukkui meidän kanssa perhepedissä ja oli ihan luontevaa siinä samalla antaa hörppyä jos tarvis. Nyt Mimosa on siirtynyt nukkumaan omaan sänkyyn joten imetys on pikkuhiljaa hiipunut itsestään. 
Nyt ollaan tilanteessa että tissiä lutkutetaan pienenä läheisyys tankkauksena n. kerran päivässä, joskus voi olla päivä välissä että tankkaus unohtuukin.
Mä luulen että Mimosa ei enää montaakaan tippaa sieltä kerrallaan ryystä mutta lussuttais mielellään sen pienen hetken, ihan vaan koska se on hänen mielestään kivaa. Hymyilee, kihertelee, maiskuttelee ja sanoo namnam, ihanaa tissiä.

Mä oon pohtinut itekseni että kumpi meistä tässä imetyksessä on oikeesti enemmän koukussa, minä vai Mimosa? Varmasti minä. Huomaan että oon jopa jonkun verran pettynyt kun Mimosa ei enää malta olla rinnalla niin kauan että maito alkaisi herua. Eikä tässä nyt oikeesti ole varmaan mitään järkeäkään enään. Voidaanhan me halia ja lötkötellä muuten vaankin. 

Mä kirjoitan tän postauksen sen takia, että itse ymmärtäisin että tämä on nyt tässä. Mimosaa ei enää kiinnosta saada rinnasta maitoa, enkä viitsi nyt minään hetken huvituttinakaan alkaa olla. 
Mun täytyy nyt vaan hyväksyä että yksi virstanpylväs on nyt ohitettu, yksi portti takanani suljetaan.

Kun pistän silmät kiinni, muistan vielä ne imetyksen ensihetket, synnytyssalissa, kaikkensa antaneena.
Uusi elämä sylissäni, pieni ja avuton, vaativa, niin minusta riipuvainen. 
Lämmin pehmeä vauvan iho, utuiset silmät, hapuileva katse, rintaa rapsivat pienet kynnet.
Uusi ihminen, oma vauva, minun kaikki.

Itkuhan tässä tulee. 

Terkkuja
Nadja

Vaikea päätös vanhemmille

Ei tietenkään lasta saa pakottaa harrastukseen. Niinhän nyt kaikki vanhemmat varmasti ajattelevat. Mutta missä menee raja kannustamisen ja pakottamisen välillä? 

Tätä mä oon miettinyt tässä muutamia päiviä. 

Meidän Emil-rakas 9vee on varsinainen toiminnan mies, pieni muurahaispersus ja joka paikan höylä, hetken lapsi joka innostuu kaikesta. Tahtoo osallistua, aina ja kaikkeen. 

Emil on myös harrastanut 2 ja puoli vuotta jääkiekkoa. Käynyt tunnollisesti treeneissä ja peleissä. Mutta sitä suurta paloa jääkiekkoon ei ole, se on ihan kivaa, kaverit on kivoja, reissut on kivoja. Innostus jääkiekkotreeneihin on myös hiipunut ja Emil haluaisi harrastaa paljon muuta, kuten breakdancea, telinevoimistelua, painia, judoa, ratsastusta, jalkapalloa, yleisurheilua, partiota, sählyä, uintia yms. 

Faktahan on se että kaikkea ei voi tehdä. Mutta onko oikein että pakottaa lasta harrastamaan jotain, vain siksi että se on joskus aloitettu ja pidetää siitä kynsin ja hampain kiinni. Vaikka lapsi tekisi montaa muuta juttua innosta hihkuen?

Tässä on nyt tietysti vielä sekin kolikon kääntöpuolena että oon itse ollut mukana joukkueen toiminnassa pari vuotta. Samalla mä itse menettäisin harrastuksen, jopa elämäntavasta vois puhua. Kaikki ne ihanat ihmiset joiden kanssa ollaan kökitty hallilla, tsempattu lapsia, kuljettu peleissä ja puhallettu yhteen hiileen lasten vuoksi. Tiedän ITSEKÄSTÄ! 

Nyt on kuitenkin päätös tehty. Emil ei jatka jääkiekkoa tänä vuonna, vaan saa kokeilla paria harrastusta joista on jo pitkään haaveillut. Katsotaan mitä niistä poikii ja ainahan voidaan mennä takaisin hallille jos siltä tuntuu.

Mulla on suru puserossa. Poika on innoissaan ja täynnä odotusta, siitä tiedän että me tehtiin se ainut ja oikea päätös <3 Olen helpottunut :)

Onko muita jotka ovat käyneet läpi vastaavia tilanteita? Ja millaiseen ratkaisuun päädyitte?